tuijotan tyhjin silmin kattoon
Muistot, kuin sinimarmaa usva, nousevat
Ulkona puiden huoku, marraskuuni keskellä kevättä
Toverina tämä kolea huone
Sisarina viluiset tähdet
Ja synkkenevien puiden syksy
Niistä kylmä omena putooaa sängylleni,
kun tuijotan ulos pimeyteen,
ja antaa yön haukata
Alituiseen vieras,
kuten kylmyyteen sammuva tähti
Piti osallistua tällä Runotorstai - haaasteeseen. Yksi runo siis tällekin blogilleni.
Tuttuja tunnelmia runossasi, pintaa samaistua.
VastaaPoistaSusuPetal, tuota pintaa todella on samaistumiseen. Tuttua varmaan niin monelle. Tunnelma iski päälle tänään, vaikka kirjoitin tuon eilen. Liiankin tuttua.
VastaaPoistaKylmyys ja tyhjyys joka sammuttaa jopa tähden (eli auringon). Tässä oli monta koskettavaa runokuvaa: "marraskuuni keskellä kevättä".
VastaaPoistaKutuharju, tuo synkkä aika voi saavuttaa mielen koska vain ja silloin se masentuu pimeäksi ja viluiseksi aivan.
VastaaPoistaTykkään valtavasti runosi tunnelmasta. Nautin kielikuvista.
VastaaPoistaKoen hyvinkin vahvaa samaistumista noihin tunteisiin.
Aimarii, itse olen jo paremmalla päällä, mutta tiedän jo nuoruudestani, mitä on syvä masentuminen. Runo, josta tuon muokkasin, oli tehty alunperin 13-vuotiaana. Kaikupohjaa siis on ja varmaan sinullakin. Kiitos!
VastaaPoistaPeikosta tuossa soi teiniangsti. Se taitaa olla sieltä kaukaa ajan takaa :)
VastaaPoistaIsopeikko, saattaa olla tottakin, sillä vielä tähteni ei ole sammunutkaan!
VastaaPoistatunnetta täynnä oleva runo
VastaaPoistaNiin, Ilona, tunteiden syviä vesiä
VastaaPoista